Hän opetti minua ymmärtämään

Hei vaan taas. Hetki on vierähtänyt ja herra Credit parantelee viime viikolla piikitettyä jalkaansa. Viime ratsastus kerroilla kun olen ruunan luona käynyt ei ole ollut kovin kuvauksellinen sää ja olemme piipahtaneet vain maastossa kävelemässä, joten postaukset ovat jääneet väliin. Nyt on ehkä aika julkaista tässä välissä tämä postaus mikä on kykkinyt arkistoissa muutaman kuukauden ajan.

Seuraava tekstin pätkä kertoo siis Superista ja mitä hän minulle aikanaan opetti ja miten minä muutuin hevosen aikana. En ole oikolukenut tätä ja syys siihen on, etten jaksa. Elän tällähetkellä raskaampaa elämänjaksoa mielenterveydellisistä syistä. Blogi ei tähän kuitenkaan kaadu vaan jatkaa samalla tavalla, hiljaisempana mutta postaukset tihentyvät heti kun Credit on kunnossa ja pääsemme taas treenaamaan.

Superi oli ensimmäinen oma hevoseni melkein neljän vuoden ajan ja niinkin pienessä ajassa voi oppia paljon. Nytkin näin myöhemmin hevosen poismenon jälkeen on tullut mietittyä mitä oikein opin tältä tuliselta ruunalta ja mistä hyödyn nykypäivänä muiden hevosten kanssa.

Ratsastushistoriani lähtee aina 5 vuotiaasta asti kun ratsastin ensimmäisen kerran ponilla. Kävin epäsäännöllisen säännöllisesti tunneilla ja muutettuani äitini luokse kuudennelle luokalle savoon tuli siitä joka viikkoinen harrastus. Ratsastin kaksi kertaa viikossa, toisena päivänä kouluratsastusta ja toisena esteitä. Opin ja kehityin, kunnes tuli pidempi tauko hevosen selkään kiipeämisestä, lähinnä sentakia ettei ollut rahaa käydä tunneilla.

Viimeisinä kuukausina yhdeksännettä luokkaa aloin katsomaan myynti hevosia, kun isäni kertoi, että voisi ostaa minulle tilanteen tullen hevosen. Näin ei kuitenkaan käynyt, mutta muutettuamme Outokumpuun heti yläasteen jälkeen ostin Superin itselleni omilla rahoillani. Hevosen hinta ei hiponut pilviä(100€) mitä yleisesti juuri radoilta ulos tulleelta ravurilta odottaisi.

Tässä olimme juuri tulleet maastosta ilman mitään muita varusteita.

Superi ei osannut paljoa. Käytännössä muuta kun juosta eteenpäin ja joskus ei odotettu edes, että ihminen kerkeää selkään. Tästä voisin sanoa, että opin kärsivällisyyttä. Hevonen oli kuin varsa, epäileväinen ja ehkä hieman pelokas ihmisestä selässään. Pohkeet olivat pelottavat joten ratsastin ensimmäiset puolivuotta pelkällä istunnalla ja kädellä. Virhe. Pohje olisi pitänyt opettaa maastakäsin ja pikkuhiljaa, mutta minulla ei ollut apukäsiä. Pohje tuli mukaan vasta myöhemmin, kuten ehkä se oma järkikin.

Mennä ja vedellä ensimmäisiä kertoja vanhalla ravihevosella ilman satulaa pitkin poikin ja maastoon. Tästä kun pikkuhiljaa kerättiin yhteistä säveltä ja tipuin ruunan selästä ensimmäistä kertaa opin pelkäämään. Pelkääminen ei ole aina huono juttu jos oma henkikulta on kyseessä. Huono miinus tässä oli myöhemmin se, kun tajusin etten oikeasti vaan uskalla nousta Superin selkään.

Kun herra muutti omaan pihaamme talvella 2012, pääsin kokeilemaan millaista on oikeasti omistaa hevonen. Herätä aamulla, viedä heinät tarhaan ja hevonen ulos ennen kouluun lähtemistä. Onko kylmä? Tarvitseeko se loimen? Millainen sää on tiedossa? Opin vastuuta ja huolenpitoa.

Joku tietää ja ei tiedä, mutta myin Superin yhdessä vaiheessa pois. Se kerkesi olla kevään ja kesän muualla, mutta kuitenkin lähellä eräällä naisella. Hain hevosen takaisin kesän loppupuolella koska siitä ei huolehdittu niinkuin oli sovittu. Superi oli muuttunut. Se närkästyi pienestä ja jyräsi päälle.

Superi oli vuokratallilla, missä itse en sitä hoitanut jatkuvasti, kävin hoitamassa ja liikutamassa sitä päivisin. Tallinpitäjät veivät sen ulos aamulla ja illalla talliin sekä ruokkivat sen ohjeideni mukaan. Kesti muutama viikko ja se alkoi rynniä muiden päälle niin pahasti, että tallin pitäjä aloitti taluttamaan ruunaa orikuolaimen kanssa kun ketjunarukaan ei enää auttanut. Hälytyskellot soi.

Maastakäsittely alkoi kiinnostamaan kun luin siitä enemmän. En ratsastuskoulussa ollessani tiennyt moisesta, siellähän vaan hoidetaan, varustetaan ja ratsastetaan. Teimme Superin kanssa tallille muuttaessa vain maastakäsittelyä alkujaan. Kokeilin välillä ratsastaa mutta tajusin että pelkään aivan liikaa ja se tarttuu hevoseen. Pikkuhiljaa opin luottamaan ruunaan ja se minuun maastakäsittelyn kautta. Tallinpitäjä luopui kuolaimesta ja Superista tuli taas hevonen.

Jos rullataan eteenpäin aikajanaa ja mietitään mitä opin ratsastajana tämän hevosen kanssa. Tasapaino oli ykis iso asia kun hevonenkin oli kömpelö jaloistaan. Kärsivällisyys on hyve tässäkin asiassa, mutta pakko myöntää että joskus menetin malttini, heitin hanskat tiskiin ja tiuskin hevoselle joka tuijotti kysyvällä ilmeellä, että mitä hittoa se ämmä skitsoo.

Opin kevyen käden tarkoituksen ja salat. En ikinä ole ollut kovakätinen, mutta Superin kanssa opin, että vetäminen ei koskaan ole hyvä asia. Jos puhutaan tuntumasta, se ei ollut ennen tuntuma vaan jatkuva paine kädestäni hevosen suuhun. Myönnän että joskus sahasin, paljon ja se oli ikävää. Nyt kaikki on kuitenkin toisin, olen fiksumpi käden käyttäjä ja tuntuma on kevyt eikä painava.

Kun hevosen kanssa elää pidempään oppii huomaamaan, jos joku on vialla. Onko suitset oikeanlaiset, kuolain taikka satula? Mitä suojia hevonen tarvitsee jos sen kaviot kopsaavat yhteen liikkeessä? Jos hevonen ontuu, onko vika jalassa vai jossain pidemmällä? Opin kuuntelemaan ilman sanoja ja tarkkailemaan käyttäytymistä. Hevonen ei osaa puhua joten sitä täytyy tarkkailla, mitä se tarvitsee ja mitä on tehtävä toisin.
Melkein jokainen omistaja tietää kuolain rumban, eli se aika kun on käytävä joka-ikinen kuolain mahdollisuus läpi kunnes löytyy se oikea ja paras joka tilanteeseen. Meillä oli Superin kanssa ensin käytössä perus nivel josta siirryimme loppujenlopuksi osa-aikaiseen kuolaimettomuuteen, jos sitä voi näin kuvailla. Käytimme kuolaimia, mutta harvemmin ja jos kuolain meni hevosen suuhun oli se omppu kolmipala tai vielä harvemmin käytetty 3-palainen baucher. Ajossa käytimme puoltajan kuolainta, mikä jälkeenpäin harmittaa, sillä vihasin laittaa sitä paksua ja kovaa kuolainta hevoseni suuhun vain sentakia että itseäni pelotti jos hevonen lähtisi kärrien edessä kovaa, vaikka se kuitenkin loppujenlopuksi aina pysähtyikin jos oli tarve. Tuon kuolaimen kanssa hevonen oli turvallisempi ajaa, mutta hevonen oli aina paras kuitenkin ratsastaa.

Opin luopumaan, vaikeimman kautta tammikuussa 3.1.2016 kun asemies kävi lopettamassa hevosen.
Opin virheistäni myöhemmin kun aloin ajatella mitä kävimme läpi, miten joskus kohtelin ruunaa vaikka ratsastaessa kun hiljensin aina ohjalla tai repimällä suusta, näin rumasti sanottuna. Osan tajusin vielä hevosen kanssa, mutta osa on jäänyt kummittelemaan takaraivoon, entä jos?

Olen sanonut, että Superi oli elämäni hevonen, mutten koskaan ole vastannut jos joku on kysynyt, että oliko hän unelmieni hevonen. Ei, sitä tämä ruuna ei ollut vaikka se antoi, opetti ja vei mukanaan niin paljon. Mietin tätä punaturkkista eläintä vielä jokapävä, mutta luulen niidenkin päivien vähentyvän, kun taas joskus löydän uuden kavioystävän jota kutsua omakseni.

Joulukalenterin luukku 18

Tehkääs pieni palapeli sillävälin, kun mietin ja tuumin uusia luukkuja.
*Lähtee kävelemään kohti tallia ja ideoita*

Miten ja miksi juuri näin?

Yksi suurimpia ongelmiani bloggaamisessa on aloittaa postaukset. Miten aloittaa hyvin ja ytimekkäästi jotta lukija tempautuu mukaan.. Tässä tilanteessa, näissä mielensopukoissa ei sitä juurikaan tule miteittyä, varsinkaan kun puhutaan ystävän pois menosta ja päätöksistä joihin päädyttiin Superin suhteen.

Miten?
Pakko myöntää, että minulla oli ollut mielessä jo pidemmän aikaa Superin lopetus. Vain sen takia, että olin valmistautunut siihen päivään jo etukäteen. Koskaan ei tiedä milloin joutuu ystävästään luopumaan ja sentakia se järkyttää. En väitä etteikö minua järkyttänyt vaikka olinkin ns. varautunut siihen. Se iski kuin tuhat tikaria ja en voinut tehdä muutamaan viikkoon yhtään mitään. Istuin ja tuijotin seiniä, nukuin kaiket päivät. Käytin koiraakin vain kerran ulkona ja en huomioinut sitä sen enempää vaikka se tuhisi ja murisi kainalossani en vaan voinut tehdä muuta kun katsoa tyhjyyteen ja olla ajattelematta mitään. En itkenyt ensimmäisenä viikkona yhtään. Sitten se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mieleni oli jo parempaan päin, mutta sitten se taas halkesi..

Olin miettinyt Superin kohdalla hautausta tai ehkä jopa tuhkausta. Mutta kumosin nekin ajatukset melko pian. Päätin että hyötykäyttö on paras vaihtoehto ja sekin onnistui kun kyseessä ei ollut euthanasia vaan ampuminen ja hevosta ei oltu lääkitty. Olimme aseen ja pulttipyssyn kanssa kiipelissä mutta en pulttipyssyä halunnut. Liikaa kauhutarinoita.
Miksei euthanasia? Koska kauhutarinat ja omat kokemukset hevosesta joka tajuaa mitä sille tehdään ja lähtee vielä ylös, riuhtaisee itsensä irti ihmisten käsistä ja puolikuolleena yrittää lähteä karkuun. Ei näin. Olen nähnyt rumaa jälkeä. Sitä en halunnut Superille vaan nopean lopun. Äkkiä. Ja päätös oli mitä parhain.

Parhain? Miksi?
Koska Superi oli sairas. Edellisessä jäähyväis postauksessa kerroin hevosen syömättömyydestä ja kaviokuumeesta sekä pään sekoamisesta. Superi olisi kuihtunut parissa viikossa, kituen. Sain helpotusta tuskaani kun kuulin, että hevosellani oli pitkä pätkä suolta kuoliossa ja peräsuolessa iso tukos. Ihmekkään kun ulostaminen veti sen kasaan ja hevosen takapään puolella seisoessa oli kamala lemu. Helpotusta!? Niin, sain tietää, että tein oikein. Ystävä hyvä ei enää kärsi. Tässä on muutama kuva verrata Superia viikkoa ennen kun se lähti Suonenjoelta ja päivää ennen lopetusta. Alla on kuva pari viikkoa ennen lopetusta ja päivää ennen kärsimyksen loppua.

Itse, hevosen varsasta asti tunteneena huomasin heti että tämä hevonen on sairas. En tarvinnut vertauskuvia, mutta ne ovat teille. 2.päivä lauantaina.. n.24h ennen Superin lopetusta sain nämä kuvat ja en voinut tehdä muuta kun itkeä. Näin että komea, punaturkkinen herrani kärsi.
Pirteä, luimisteleva aasin takapuoli oli väsyneen näköinen ja silmät huusivat kivusta. Silloin hyväksyin päätökseni. Seuraavana päivänä totesin sen oikeaksi uutiset kuultuani. Kaksi viikkoa meni kun pystyin puhumaan hevosesta positiivisesti.
Jokainen suree tavallaan, minä mietin ensin ''huonoja'' aikoja. Muistelin miten herra S heitti minut selästään ja potkaisi minua kerran. Hetkinen, nehän olivatkin minun virheitäni. Minä en tajunnut satulan sopimattomuutta kun se heitti minut alas. Minä en osannut arvata että ystäväni säikähtäisi häntä sprayta. Hymähdin, hymyilin jopa ääneen. Siitä se lähti, aloin muistelemaan kaikkea hyvää. Tämä hevonen opetti minulle paljon ja olin kiitollisuuden sille velassa. Päästää se joskus kärsimyksestä. Tehdä oikea päätös. Kiitos ystävä hyvä, toivottavasti olin mielstäsi armollinen.

Suuntana taivas

Olen joutunut tekemään raskaan päätöksen. Se tuntuu niin väärälle kuin oikealle. Olen päästänyt Santun, elämäni hevosen, ystäväni, pois kärsimyksestä. Jotain olisi voinut tehdä toisin, mutta tämä oli paras päätös.
Hevonen, 14vuotias. Selkä, maha sekä jalkavikoja. Näki täysin että ulostaminenkin sattui, koko hevonen veti itsensä kasaan. Riippuvainen omistajastaan ettei päänuppi kestä olla ilman häntä. Hilluu ja on vaaraksi täten muille. Ei syö tai juo kunnolla. Kaviokuumeen oireet etukaviossa. Herkkä muutoksille, joita sen elämässä on ollut jo tarpeeksi. Uuteen talliin muutto olisi ollut jo liikaa ja kaviokuumeen hoito olisi kallista ja riskipeliä näinkin ''vanhalta'' hevoselta. Hienot, loistokkaat käyttövuodet takana. Oloneuvoksena ei kestä. Tarvitsee liikuntaa. Hikilenkkiä. Päästelyä. Mutta sitä sen kanssa ei voinut enää tehdä.
Päätin päästää pojan kärsimyksestä, sillä minuun sattui nähdä ja tietää, että ystävälläni ei ole kaikki hyvin. Sain kuulla kauhutarinoita miten hevonen rynni taluttajien päältä, luimi, potki ja rikkoi tallin seiniä. Ei se ole hevosen elämää.
Onneksi viimeisinä päivinään herra oli rauhallinen. Näin ystäväni viimeisen kerran, hymyillen ja sitä hoitaen. En unohda sinua, ystäväni. Näin minä haluan sinut muistaa, pirteänä, energisenä herrasmiehenä. Rakkaani, toivotan sinulle nyt hyvää matkaa ikiuneen..

It will be the past

and we'll live here together.

Not as it was to live

but as it is remembered.

It will be the past.

We'll all go back together.

Everyone we ever loved,

and lost, and must remember.

It will be the past.

And it will last forever.

Lepää rauhassa, rakkain Supermies

12.07.2001 - 03.01.2016

Superman is back

Olette pyydelleet klippaamis videota ja kyselleet tekniikoita ja vaikkamitä niin tässäpä teille selvennykseksi video miten Santusta tulee Supermies.


Tässä vielä kuva lopputuloksesta. Hieman täytynee siistiä merkkiä kunhan karva kasvaa. Hieman on epätasaisuuksia rajoissa sekä tuossa pilkottaa ihoa mitä videossakin harmittelin, mutta tällä mennään!

10 / 325 kuvasta

1.

 
Otsikko kertoo siis kuinka monta kuvaa julkaisin tähän postaukseen kokonaisesta kuva rykelmästä mitä poikaystäväni otti meistä hevosten kanssa. Hän ei ole koskaan mielissään tulossa tallille tekemään yhtään mitään. Minulle seuraksi, kuvaamaan taikka moikkaamaan hevosia. Kameran takana hippailu on sellaista ettei katsota edes kameran ruutuun ja räpsitään sillointällöin jolloin kaikki parhaimmat otokset jäävät välistä, mutta on se ainakin jotain että hän tulee edes joskus mukaan ja yrittää. Saisi yrittää enemmän, mutta hän on mies. Annetaan se hänelle anteeksi!

Kuvaussessiossa tuli tosiaan 325kuvaa joista poistin raa'asti kaikki epätarkat sekä heilahtaneet ynm. Kuvia jäi editoitavaksi jäljelle 191 kappaletta joista tasan 10 oli julkaisukelpoisia hyvässä tai pahassa. Omaan käyttööni jäi sitten liuta kuvia joista saisi ehkä jotain, mutta nämä kuvat ovat teille nyt näkyvillä ja toivottavasti tykkäätte. Minä ainakin tykkään muutamasta hirmuisen paljon.

2.

3.

4.

5.

6.

7.                                                                                    8.

9.

10.

Mitä pidätte kuvista?

Ei yksin, vaan yhdessä! [Kuvapommitus]

1.

Turo & Santtu pääsivät tutustumaan ihan kantapään kautta kun ne laskettiin samalle laitumelle. Käsky kävi että talli-isäntä haluaisi niittää pitkät ruohot laitumilta mitä hevoset eivät enää syö ja aitaukset täytyisi siksi aikaa purkaa. Mikäs siinä, purin ensimmäisen aitauksen ja tein sillä langalla toisen tallin viereen mistä heinä oli jo niitetty aiemmin. Tosin vain ylälangan verran ja alalankaa laitoin vain yhdelle suoralle.
Meni hetki hevosten tajuta olevansa samassa aidassa kun laskimme ne yhdessä irti. Juoksivat hetken ympäriinsä ja sitten vasta ymmärsivät, että toinen on ihan siinä likellä ja sitä voi vähän tutkiakkin.
Muutama ilmapotku ja vähän vinkumista mitä oli odotettavissa, mutta niitäkin odottelimme tovin. Ei herrasmiehet käyneet toisiinsa käsiksi, Turo vaan käppäili Santun takapuolessa kiinni ja hönttäsi ravia itsekeen ympäri aitaa.
Pikkuhiljaa välit kävivät kiivaammiksi muttei milloinkaan agressiivisuuden puolelle. Kunhan juttelivat omalla kielellään ja etsivät pomon identiteettiä.

                                            2.                                                                                                              3.

           4.                                                                                                                                         5.

Turo oli karsinoiden siivous ajassa ehtinyt itse komistaa itseään vetämällä päitsensä vinoon. Mysteeri onkin se, että miten tämä tapahtui? Herra saikin olla loppupäivän ilman päitsiään jotteivat ne putoa laitumelle ja sitten pitäisi kissojen sekä koirien kanssa käydä ne metsästämässä!
Oikealla puolella näemme hyvinkin paljon shetlanninponia muistuttavan ilmeen?

                                                6.                                                                                                                                         7.

8.

               9.                                                                           10.                                                                      11.

12.

13.

                                                14.                                                                                                                                         15.

16.

17.

Yllä näkyvä 'taistelu' eli juttutuokio taisi olla peräti yksi ''pahimmista'' eli ei ollut mitään hätää taikka epäilyksen hikeä niskassa kun jätin herrat rauhassa laiduntamaan ja tutustumaan kun lähdin itse kotiin syömään aamulla syömättömäksi jääneen aamupalan sekä päivällisen.

                                                                        18.                                                                                                                       19.

20.

21.

Löytyikö suosikkikuva?

Taisin löytää kultaa

Pullerot ovat olleet Turon saapumisen jälkeen täysin rauhassa ja tutustuneet toisiinsa karsinanseinän sekä aitalankojen takaa.
Tallissa sattuu ja tapahtuu kun en ole paikalla, Turo on vedellyt laitumella pukkilaukkaa innoissaan ja yrittänyt tulla jopa karsinastaan käytävälle yön aikana. Jospa saisimme nuo karsinoiden ovet pian kuntoon!
On myös sattunut tapaturmia, eräs kaunis aamu Santun vuokraaja kävi hakemassa minut aamulla tallille ja päätimme, että hän voisi ratsastaa herrasen, mutta mikään ei mennyt niinkuin suunniteltiin. Selkäännousu onnistui hyvin mutta eteenpäin pyydettäessä Superi peruutti. Menin ohjiin kiinni ja maiskuttelin, jotta saataisiin lahna liikkeelle, mutta sitten se lähti jopa liiankin hurjasti eteen. Ensin se nousi takajaloilleen ja ryntäsi raivokkaalla askeleella eteen kunnes minun oli pakko päästää ohjista irti ja toivoa että vuokraaja saa sen pysähtymään ja ei tippuisi selästä. Minä rysähdin maahan tajutessani että oikeassa kädessäni ei ollut tuntoa ja viiltävä kipu raasti olkapäätäni.


Jo pitkään hyvintoiminut ja kuulolla ollut hevonen oli mennyt sekaisin uudesta kaveristaan niinkin pahasti ettei sitä voinut edes ratsastaa. Vuokraaja tuli alas ja irtojuoksutimme pojan sitten siihen pisteeseen että se toimi oikein ja askellajit olivat rennot. Ensin ongelmia tuotti kentän kulmat joinne hevonen meni ikäänkuin pesimään eikä liikkunut mihinkään. Raipat apuun ja niillä heilutimme ilmaa ja maiskuttelimme jotta Superi liikkuisi. Kamalaa kyytiä se sitten laukkasi ja ravasi pitkin aitaa ja ei totellut suunnanvaihdos pyyntöjä. Odotimme niin pitkään että se toimisi kunnolla ennenkun lopetimme hommat siihen että vuokraaja nousi selkään ja tuli pois.
Itse en voinut oikein tehdä muuta kun purra hammasta kyyneleet silmissä käteni takia. Onneksi se ei lähtenyt kuitenkaan paikoiltaan vaan hauislihas revähti. Myöhemmin illalla käsi oli jo parempi muttei noussut kunnolla ylös.


Parantelin kättäni päivän sillä minulla oli palava halu nousta tulokkaan selkään ja vihdoin kokeilla, että minkälaisen hevosen tuuli oli karsinaani tuonut. En ollut siis koeratsastanut Turoa ollenkaan ennenkuin se muutti luokseni mikä on aika edesvastuutonta, tiedän, mutta sain kuvia sekä videoita jotka vakuuttivat hevosen olevan hyvä treenikaveri minulle. Myöskin hevosen omistaja oli mukava ja kertoi hevosestaan kaiken mitä pystyi. Turo vaikutti samanlaiselta touhottajalta kuin Santtu joten järjestimme kyydityksen ja siinä se sitten oli.


Ensimmäinen yhteinen ratsastuksemme koitti 18.päivä eli lauantaina. Päätin olla pyytämättä ruunalta vielä kummempia, kunhan tutustuisin sen askellajeihin ja se tottuisi minuun hänen selässään. Turo kuullemma jännittää uusi ratsastajiaan joten oli mielestäni ihan hyvä aloittaa kevyellä jalalla.
Itse olen ratsastajana hirmu hidas tutustumaan uusiin hevosiin ja niiden kanssa touhuamiseen selästäkäsin, mutta Turon kanssa en pidä kiirettä. Se toimii oikeinpäin sitten kun aika koittaa ja hokaan miten hevonen toimii. Seuraavallakerralla haemme kuitenkin enemmän rytmiä ja harjoittelemme enemmän asioita toistemme toimimiseen.


Pakko se on kyllä vain myöntää, että vaikka en nyt ratsastanutkaan kovemmalla panoksella ja pyrkinyt peräänantoon taikka muuhun 'nyt-heti' kontrolliin oli hevonen todella miellyttävä ratsastaa kaikissa askellajiessa. Askel on tasaista ja helposti kontrolloitavaa mistä tykkään ja eipä tarvinut eteenpäinkään potkia mitä suokeista yleisesti luulisi. Turo ei ole mikään perus suomenputte joka jyrää kulmat suorina eikä kuuntele vaan on hyvin toimiva herrasmies.

Pikkuhiljaa tästä sitten enemmän reeniä ja haetaan hevosesta jopa jotain.