31. maaliskuuta 2017

Hän opetti minua ymmärtämään

Hei vaan taas. Hetki on vierähtänyt ja herra Credit parantelee viime viikolla piikitettyä jalkaansa. Viime ratsastus kerroilla kun olen ruunan luona käynyt ei ole ollut kovin kuvauksellinen sää ja olemme piipahtaneet vain maastossa kävelemässä, joten postaukset ovat jääneet väliin. Nyt on ehkä aika julkaista tässä välissä tämä postaus mikä on kykkinyt arkistoissa muutaman kuukauden ajan.

Seuraava tekstin pätkä kertoo siis Superista ja mitä hän minulle aikanaan opetti ja miten minä muutuin hevosen aikana. En ole oikolukenut tätä ja syys siihen on, etten jaksa. Elän tällähetkellä raskaampaa elämänjaksoa mielenterveydellisistä syistä. Blogi ei tähän kuitenkaan kaadu vaan jatkaa samalla tavalla, hiljaisempana mutta postaukset tihentyvät heti kun Credit on kunnossa ja pääsemme taas treenaamaan.


Superi oli ensimmäinen oma hevoseni melkein neljän vuoden ajan ja niinkin pienessä ajassa voi oppia paljon. Nytkin näin myöhemmin hevosen poismenon jälkeen on tullut mietittyä mitä oikein opin tältä tuliselta ruunalta ja mistä hyödyn nykypäivänä muiden hevosten kanssa.

Ratsastushistoriani lähtee aina 5 vuotiaasta asti kun ratsastin ensimmäisen kerran ponilla. Kävin epäsäännöllisen säännöllisesti tunneilla ja muutettuani äitini luokse kuudennelle luokalle savoon tuli siitä joka viikkoinen harrastus. Ratsastin kaksi kertaa viikossa, toisena päivänä kouluratsastusta ja toisena esteitä. Opin ja kehityin, kunnes tuli pidempi tauko hevosen selkään kiipeämisestä, lähinnä sentakia ettei ollut rahaa käydä tunneilla.

Viimeisinä kuukausina yhdeksännettä luokkaa aloin katsomaan myynti hevosia, kun isäni kertoi, että voisi ostaa minulle tilanteen tullen hevosen. Näin ei kuitenkaan käynyt, mutta muutettuamme Outokumpuun heti yläasteen jälkeen ostin Superin itselleni omilla rahoillani. Hevosen hinta ei hiponut pilviä(100€) mitä yleisesti juuri radoilta ulos tulleelta ravurilta odottaisi.

Tässä olimme juuri tulleet maastosta ilman mitään muita varusteita.
Superi ei osannut paljoa. Käytännössä muuta kun juosta eteenpäin ja joskus ei odotettu edes, että ihminen kerkeää selkään. Tästä voisin sanoa, että opin kärsivällisyyttä. Hevonen oli kuin varsa, epäileväinen ja ehkä hieman pelokas ihmisestä selässään. Pohkeet olivat pelottavat joten ratsastin ensimmäiset puolivuotta pelkällä istunnalla ja kädellä. Virhe. Pohje olisi pitänyt opettaa maastakäsin ja pikkuhiljaa, mutta minulla ei ollut apukäsiä. Pohje tuli mukaan vasta myöhemmin, kuten ehkä se oma järkikin.

Mennä ja vedellä ensimmäisiä kertoja vanhalla ravihevosella ilman satulaa pitkin poikin ja maastoon. Tästä kun pikkuhiljaa kerättiin yhteistä säveltä ja tipuin ruunan selästä ensimmäistä kertaa opin pelkäämään. Pelkääminen ei ole aina huono juttu jos oma henkikulta on kyseessä. Huono miinus tässä oli myöhemmin se, kun tajusin etten oikeasti vaan uskalla nousta Superin selkään.

Kun herra muutti omaan pihaamme talvella 2012, pääsin kokeilemaan millaista on oikeasti omistaa hevonen. Herätä aamulla, viedä heinät tarhaan ja hevonen ulos ennen kouluun lähtemistä. Onko kylmä? Tarvitseeko se loimen? Millainen sää on tiedossa? Opin vastuuta ja huolenpitoa.


Joku tietää ja ei tiedä, mutta myin Superin yhdessä vaiheessa pois. Se kerkesi olla kevään ja kesän muualla, mutta kuitenkin lähellä eräällä naisella. Hain hevosen takaisin kesän loppupuolella koska siitä ei huolehdittu niinkuin oli sovittu. Superi oli muuttunut. Se närkästyi pienestä ja jyräsi päälle.

Superi oli vuokratallilla, missä itse en sitä hoitanut jatkuvasti, kävin hoitamassa ja liikutamassa sitä päivisin. Tallinpitäjät veivät sen ulos aamulla ja illalla talliin sekä ruokkivat sen ohjeideni mukaan. Kesti muutama viikko ja se alkoi rynniä muiden päälle niin pahasti, että tallin pitäjä aloitti taluttamaan ruunaa orikuolaimen kanssa kun ketjunarukaan ei enää auttanut. Hälytyskellot soi.

Maastakäsittely alkoi kiinnostamaan kun luin siitä enemmän. En ratsastuskoulussa ollessani tiennyt moisesta, siellähän vaan hoidetaan, varustetaan ja ratsastetaan. Teimme Superin kanssa tallille muuttaessa vain maastakäsittelyä alkujaan. Kokeilin välillä ratsastaa mutta tajusin että pelkään aivan liikaa ja se tarttuu hevoseen. Pikkuhiljaa opin luottamaan ruunaan ja se minuun maastakäsittelyn kautta. Tallinpitäjä luopui kuolaimesta ja Superista tuli taas hevonen.


Jos rullataan eteenpäin aikajanaa ja mietitään mitä opin ratsastajana tämän hevosen kanssa. Tasapaino oli ykis iso asia kun hevonenkin oli kömpelö jaloistaan. Kärsivällisyys on hyve tässäkin asiassa, mutta pakko myöntää että joskus menetin malttini, heitin hanskat tiskiin ja tiuskin hevoselle joka tuijotti kysyvällä ilmeellä, että mitä hittoa se ämmä skitsoo.

Opin kevyen käden tarkoituksen ja salat. En ikinä ole ollut kovakätinen, mutta Superin kanssa opin, että vetäminen ei koskaan ole hyvä asia. Jos puhutaan tuntumasta, se ei ollut ennen tuntuma vaan jatkuva paine kädestäni hevosen suuhun. Myönnän että joskus sahasin, paljon ja se oli ikävää. Nyt kaikki on kuitenkin toisin, olen fiksumpi käden käyttäjä ja tuntuma on kevyt eikä painava.

Kun hevosen kanssa elää pidempään oppii huomaamaan, jos joku on vialla. Onko suitset oikeanlaiset, kuolain taikka satula? Mitä suojia hevonen tarvitsee jos sen kaviot kopsaavat yhteen liikkeessä? Jos hevonen ontuu, onko vika jalassa vai jossain pidemmällä? Opin kuuntelemaan ilman sanoja ja tarkkailemaan käyttäytymistä. Hevonen ei osaa puhua joten sitä täytyy tarkkailla, mitä se tarvitsee ja mitä on tehtävä toisin.
Melkein jokainen omistaja tietää kuolain rumban, eli se aika kun on käytävä joka-ikinen kuolain mahdollisuus läpi kunnes löytyy se oikea ja paras joka tilanteeseen. Meillä oli Superin kanssa ensin käytössä perus nivel josta siirryimme loppujenlopuksi osa-aikaiseen kuolaimettomuuteen, jos sitä voi näin kuvailla. Käytimme kuolaimia, mutta harvemmin ja jos kuolain meni hevosen suuhun oli se omppu kolmipala tai vielä harvemmin käytetty 3-palainen baucher. Ajossa käytimme puoltajan kuolainta, mikä jälkeenpäin harmittaa, sillä vihasin laittaa sitä paksua ja kovaa kuolainta hevoseni suuhun vain sentakia että itseäni pelotti jos hevonen lähtisi kärrien edessä kovaa, vaikka se kuitenkin loppujenlopuksi aina pysähtyikin jos oli tarve. Tuon kuolaimen kanssa hevonen oli turvallisempi ajaa, mutta hevonen oli aina paras kuitenkin ratsastaa.


Opin luopumaan, vaikeimman kautta tammikuussa 3.1.2016 kun asemies kävi lopettamassa hevosen.
Opin virheistäni myöhemmin kun aloin ajatella mitä kävimme läpi, miten joskus kohtelin ruunaa vaikka ratsastaessa kun hiljensin aina ohjalla tai repimällä suusta, näin rumasti sanottuna. Osan tajusin vielä hevosen kanssa, mutta osa on jäänyt kummittelemaan takaraivoon, entä jos?

Olen sanonut, että Superi oli elämäni hevonen, mutten koskaan ole vastannut jos joku on kysynyt, että oliko hän unelmieni hevonen. Ei, sitä tämä ruuna ei ollut vaikka se antoi, opetti ja vei mukanaan niin paljon. Mietin tätä punaturkkista eläintä vielä jokapävä, mutta luulen niidenkin päivien vähentyvän, kun taas joskus löydän uuden kavioystävän jota kutsua omakseni.