Tiedättekö, että minulla on ainainen ongelma sekä pohdinta että miten aloitan postaukseni. Jotenkin tuntuu liian 'tutulta' taikka 'yleiseltä' aloittaa postaus näin:
Moi!/Terve! Olin tallilla ja tein sitä sekä tätä blah blah.....
Tai sitten näin:
Tänään taas tehtiin blah blah.....
Yritän aina vältellä sellaisia päiväkirjamaisia aloituksia sillä en itse pidä niistä vaikka blogi onkin sinäänsä oma ''päiväkirja''. Sillointällöin niitä kuitenkin eksyy postauksiini, minkälasista aloituksista te tykkäätte? Kenties juuri tämmöisitä päiväkirjamaisista taikka että mennäämpä suoraan asiaan? Olisi mukava kuulla miten haluatte postauksien alkavan. :)
Mutta mennäämpä tämän päiväiseen heppasteluun, vai mitä?
Aamulla herätessäni iski heti kauhea jännitys sekä miettiminen tästä päivästä, että miten tässä nyt oikein käykään. Meillä oli nimittäin tarkoitus mennä maastoilemaan ystäväni kanssa jonka olimme sopineet etukäteen. Pelkään pahoin että Santulla on hampaissa raspattavaa jonkatakia se takkuilee nyt kuolainten kera. Ja pelkään sen takia koska herraa ei ole ikinä ennen raspattu, tai näin kasvattaja minulle sanoi. Jos se on totta niin luultavimmin joudutaan hepoti rauhoittamaan raspauksen ajaksi. Pelottaa ajatus paniikista sekä kaikesta häslingistä mitä siitä oikein seuraa sekä pelottaa että kuinka iso lasku siitä tulee omaan nuppiin. Ikinä ei ole omasta pussista tarvinnut raspauksia maksaa, onhan Santtu ensimmäinen hevosenikin. Nyt kun tämä pulma on ehkä jopa ajankohtainen niin sitä on alkanut miettiä, tämä oli syy miksi kokeilin hackamoreja niin yllättäen.
Tykkäsin miten Santtu toimi hackamorella mutta siinä on opettelemista vielä paljon, rennommin se kuitenkin kulki kuin kuolaimen kanssa. Päätänsä se ei heittänyt yhtään.
Tänään oli siis tarkoitus mennä maastoon hackamoren kera, mutta jänistin ja laitoin pelhamin herralle suuhun kauhusta kankeana jos se heitteleekin päätänsä. Ja niinhän siinä kävikin loppupeleissä. Minua jännitti koko ajan tallilla ollessani ja yritin hengittää syvään sekä rauhoittua hyvillä ajatuksilla reissun kulusta. Minua pelotti sen takia niin hillittömästi koska emme ole käyneet yhdessä maastolenkeillä piitkään pitkään aikaan ja tiesin ettei sillä löytyisi kunnolla jarruja vaikka olisikin martingaalia sun muuta. Ajattelin että kun pelhamissa on enemmän vipua niin se olisi turvallisempi vaihtoehto maastoon, mutta taas hackamoressakin oli vipua mutten halunnut ottaa sitten taas sitä riskiä että jos se lähtee viemään niin ei nenäluu murru kun minä roikun ohjissa karjuen.
Noh, hain herran tarhasta normaaliin tapaan sekä varustin sen satulan sekä pelhamin kera. Jännitys suureni aina pikkuhiljaa kun ajattelin että kohta lähdetään. Olimme sopineet että ystäväni tulisi tammansa kanssa tallin pihaan että päästäisiin siitä yhdessä matkaan, tämä sen takia koska jänistin että Santtu ryöstää heti minulta käsistä.
''Hei c'moon! Luota nyt vähän hevosees!''
Tämä ei tarkoita ettenkö siihen luottaisi, minähän huitelin herran kanssa ensimmäiset kuukauden pelkällä satulahuovalla metsiä sekä peltoja kun se ei vielä edes tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Olen ehkä vain kasvanut aremmaksi enkä uhkarohkeaksi.. Pelkään putomaista aina vain enemmän kun niin ei tapahdu, ehkä jos tippuisin herralta kerran, se ei olisi enää niin 'jännä' juttu.
Yhden kerran olen ns. tippunut Santulta.. Yritin nousta ilman satulaa sen selkään avonaisella pelto kentällä ja tuuppasin jalallani sen takapuoleen jonka takia se sitten jyräsi eteen ja minä vedin kuperkeikalla maahan. Hah, joo todella komea tippuminen.
Anteeksi muuten jos teitä haittaa tämä minun 'haahuileminen' muissa maailmoissa tekstiä kirjoittaessani, tarkoitan nyt sitä kun lisäilen kaikkea turhaa tekstiin vanhoilta ajoilta ynm. mukavaa. Mutta nyt takaisin tähän päivään kiitos!
Kun olin varustanut Santun lähdin kentälle jonka aita oli auki pihaan päin että pääsisimme maastoon sitä kautta, mutta päätin kuitenkin kävellä kentällä muutaman tehtävän/kierroksen läpi että herra rauhoittuu, olihan sillä taas muutama vapaapäivä takanaan. Santtu oli sitä mieltä että ravataan, mutta sain sen sitten rauhoittumaan sekä rentoutumaan käynnissä. Sitten koittikin se aika kun ystäväni tuli hevosellaan tallin pihaan ja lähdettäisiin maastoon. Jännitysryöppy nousi melkein kurkustani ylös mutta yritin hymyillä sen pois ja juttelin ystävälleni sekä Santulle paljon. Pääsimme hyvin liikkeelle vaikka ensimmäinen pysähdys olikin pelkkää pään heiluttamista kun odotimme että ystäväni menisi tammansa kanssa edellä etteivät he jäisi jälkeen Santun köpötellessä käynnin sekä peitsin sekoitusta eteenpäin niska ylhäällä. Kävelimme rauhallisesti metsäpolkua pitkin ja tajusin pian ettei minua jännittänyt enää tipan tippaa, olin taas ollut ennakkoluuloinen hevoseeni jonka pyysin anteeksi herralta.
Matka meni oikein mallikkaasti jos ei lasketa sitä että maastot olivat jäisiä ja herralta oli tippunut jokunen hokki kengistään ja sen kävely oli kuin luistelua. Onneksi suurimmiten maastot olivat joko lunta taikka sulaa maata jossa pystyi kävellä, mutta ylä sekä alamäet olivat yhtä kauhua(Hui, meinasin jo kiroilla). Yritin pitää Santun löysillä ohjilla mathdollisimman paljon mutta se kuumui aika nopeasti jonkatakia jouduin keräämään ohjat ja arvatkaapa mitä siitä seurasi? Niska ylös ja peistiä eteenpäin, jee! No ei todellakaan ollut mitään mukavaa, nolotti ihan kun ystäväni hevonen vain löntysteli ja Santtu vinkuu eteenpäin, noh siitä en voi syyttää ketään. Sain herran aina välillä rauhoitettua käyntiin ääniavuin sekä pidättein. Välillä jouduin pysäytämään sen ja peruuttamaan taikka tekemään pienen ympyrän että se ymmrätäisi ettei nyt mennä kovaa. Tästä seurasi peruutuksia kaveriin päin sekä pään heittelyä, myöskin syöksähtelyjä eteenpäin.
Kun vihdoin käännyimme takaisin tallillepäin hevoset heräsivät horroksestaan enemmän. Santtu kokeili koko ajan peistata sekä ravata, yritin kieltää pidätteillä sekä äänellä, mutta yhtäkkiä tapahtui se mitä en ikinä halua kokea, ainakaan pidempänä pätkänä. Santtu nappasi kuolaimen hampaisiinsa ja syöksyi eteen, minä huusin jotakin epämääräistä ja otin napakasti hevosen vauhdin kiinni ja käänsin pienelle ympyrälle sitten pysäyttäen hevosen pois menosuunnasta. Olin lievässä paniikissa ja se varmaan näkyi naamastani, jouduin hetken keräämään ajatukseni kuntoon ja mietin mitä tein väärin. Sitten tajusin etten tehnyt mitään, pohkeet olivat irti hevosesta, nojasin taaksepäin lievästi ja yritin vain rauhoittaa poikaa kunnes noin kävi. Pääsi se viemään minua ainakin 3-5m muttei onnekis sen enempää. Nyt olen ainakin 80% varma että sen suussa on jotakin vikaa. Ei se muuten noin tekisi, niska ylhäällä sekä petsin ymmärrän mutten tuota.
Päätimme kävellä loppumatkan tallille ja se olikin parempi vaihtoehto kuin se että hevonen saa kohtauksen keskellä tietä joka on jäässä. Onneksi ei käynyt pahemmin, sain cross-under suitseni ystävältäni takaisin ja nyt alkaa enemmän kuolaimettomilla hommaaminen ainakin siihen asti kun saadaan hampaat kuntoon. Kolmipalaa uskallan vielä kuitenkin käyttää mutta mieluiten en pistä sen suuhun nyt ollenkaan kuolainta.
Tämän lennokkaan maastolenkin jälkeen vein Santun tarhaan päiväheinien eteen ja lähdimme ystäväni kanssa hänen uuden hevosensa luokse. Meidän oli tarkoitus liikuttaa sitä. Itse 'jouduin' ensin hommiin ja yritin opettaa sille että liinassa voi juosta oikeaankin suuntaan. Ei siitä kyllä heti tule mitään, mutta se pikkuhiljaa ymmärsi asian mitä hain takaa. Kyseinen hevonen 10vuotias lämminveri ruuna joka on ollut koko elämänsä pullaponina ja nyt kun ystäväni sai sen itselleen alamme kouluttamaan siitä hyvää harrasteheppaa. Ja alussahan kaikki tietää ettei se aina suju. Hyvin tuo kuitenkin meni vaikka hevonen rynni moneen suuntaan sekä sai käteni tunnottomiksi. Tuli vain muistoja mieleen kun yritin samaista opettaa Superille. :)
Anteeksi tylsästä sekä kuvattomasta postauksesta, mutten nyt pysty parempaan. Ystäväni
blogista voitte lukea enemmän hänen hevos elämästään!
