Pitkästä aikaa

Hei vaan kaikki. Täällä epäaktiivinen ja puolikuollut kirjoittaja. On aika aloittaa taas  täällä höpöttely.
Suurin ihmetys, mikä minua mietityttää on blogin kävijämäärä, mikä on pysynyt tasaisena 20-30kävijän välillä koko tämän hiljaisuuden ajan. Seitsemän pitkää kuukautta blogi on ollut täysin hiljaa. Ei mitään muuta uutta kuin maaliskuussa vaihtunut ulkoasu. Kommentteja on tullut postauksiin muutamia ja olen niistä kiitollinen.

On ollut hyvin vaikeaa olla ilman tätä blogia ja ylipäätään hevosia. Pääsin Santun poismenon jälkeen rapsuttelemaan alkukesästä hieman hevosia, mutten mitään muuta. Olen vain elänyt kaupunkielämää yrittäen päästä hevosen selkään, mutta rahatilanne on sanonut toisin.
En jättänyt blogimaailmaa kuitenkaan taakseni missään vaiheessa vaan jatkoin bloggaamista koirablogissani melko aktiivisesti pikkuhiljaa keräten rahaa edes yhteen ratsastustuntiin.

Minun piti alkaa vuokraamaan erästä ponia Siilinjärvellä, mutta rahatilanne olisi tullut bussimatkoissa vastaan.

Pääsin nyt, vihdoin taas hevosen selkään viime lauantaina kun avopuolisoni lupasi maksaa tuntini. Tunti oli Rauhalahden ratsastuskoululla ja sain ratsukseni pienen Rommi nimisen ruunan.

Poimin ystäväni mukaan kuvaamaan tuntiani, jotta saisin nauraa jälkeenpäin omalle suoritukselleni, mutta nauroin jo ponin selässä. Enhän minä muistanut melkein mitään ja se tuntui höölmöltä.

Menin HeB tasoiselle tunnille jossa oli kuusi muuta ratsukkoa. Sää oli sateinen ja tuulinen joten ratsastimme maneesissa. Maneesi oli hyvin tilava, mutta hämärä.

Oli oikeastaan aika hyvä mennä suoraan tunnille missä pääsisi tekemään oikeasti töitä ja muistelemaan, että miten sitä hevosta ratsastettiinkaan. Aloitimme heti väistöillä ja asetuksilla. Käynnissä ja ravissa. Huh kun tuli hiki kun teki töitä. Pitää kyllä todeta että poniini oli super kiva kun antoi minulle niin paljon virheitäni anteeksi. Minä kun yritin ja kovasti muistaa ja ratsastaa reilusti. Ei poni ilmaiseksi kyllä mitään antanut vaikka tulikin vähän toilailujani vastaan.

Ensimmäiset väistöt olivat kamalia, unohdin ulko-ohjan tarkoituksen joten eihän siitä mitään väistöä tullut. Banaanina mentiin eteenpäin. Kun tunti meni eteenpäin ja pääsimme kokeilemaan monta kertaa uudestaan tehtävää alkoi se pikkuhiljaa sujuakkin. Teimme saman tehtävän vielä ravissakin kunnes siirryimme kokeilemaan sulkutaivutusta. Härreguud mitä rääkkäystä. En minä muista, apua opettaja!

Sain ohjeita ja saimme peräti kolme hyvää askelta sulkutaivutuksessa toisella yrityksellä. Voittaja fiilis. Kyllä minä ehkä muistan nämä vielä joskus. Onneksi lopputunnista otimme vielä vähän rentoa laukkaa ja asetimme hevosia. Kontrolloimme askelpituutta ja sellaista kivaa. En voi muuta sanoa kun että kyllä nyt tuntuu, että on töitä tehnyt. Jokaista lihasta kolottaa, mutta on se sen arvoista ja nyt tajuan. että minun vain täytyy päästä ratsastamaan uudestaan ja pian. Aktiivisesti, kiitos.

Olemme nyt muuttamassa 27. päivä Jyväskylään ja aion jatkaa siellä hevosharrastusta sekä tietysti hevosblogin pitämistä. Ehkä minä pikkuhiljaa taas muistan mitä olen unohtanut ja kehittyisinkin vielä eteenpäin. Kisaaminen olisi korvan takana, mutta se on kaukana tulevaisuudessa.

Minulla on muutama vuokrahevonen jo katsottuna Jyväskylän alueelta ja vielä pitää vain päästä koeratsastamaan vaihtoehdot ja katsoa kenen kanssa lähden harrastamaan. Ratsastuskoululla on pakko päästä käymään säännöllisesti, sen olen päättänyt. Minä lähden töihin ja tienaan ne rahat vaikka henki menisi. En halua olla enää näin pitkää aikaa irti tästä ihanasta lajista.

Miten ja miksi juuri näin?

Yksi suurimpia ongelmiani bloggaamisessa on aloittaa postaukset. Miten aloittaa hyvin ja ytimekkäästi jotta lukija tempautuu mukaan.. Tässä tilanteessa, näissä mielensopukoissa ei sitä juurikaan tule miteittyä, varsinkaan kun puhutaan ystävän pois menosta ja päätöksistä joihin päädyttiin Superin suhteen.

Miten?
Pakko myöntää, että minulla oli ollut mielessä jo pidemmän aikaa Superin lopetus. Vain sen takia, että olin valmistautunut siihen päivään jo etukäteen. Koskaan ei tiedä milloin joutuu ystävästään luopumaan ja sentakia se järkyttää. En väitä etteikö minua järkyttänyt vaikka olinkin ns. varautunut siihen. Se iski kuin tuhat tikaria ja en voinut tehdä muutamaan viikkoon yhtään mitään. Istuin ja tuijotin seiniä, nukuin kaiket päivät. Käytin koiraakin vain kerran ulkona ja en huomioinut sitä sen enempää vaikka se tuhisi ja murisi kainalossani en vaan voinut tehdä muuta kun katsoa tyhjyyteen ja olla ajattelematta mitään. En itkenyt ensimmäisenä viikkona yhtään. Sitten se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mieleni oli jo parempaan päin, mutta sitten se taas halkesi..

Olin miettinyt Superin kohdalla hautausta tai ehkä jopa tuhkausta. Mutta kumosin nekin ajatukset melko pian. Päätin että hyötykäyttö on paras vaihtoehto ja sekin onnistui kun kyseessä ei ollut euthanasia vaan ampuminen ja hevosta ei oltu lääkitty. Olimme aseen ja pulttipyssyn kanssa kiipelissä mutta en pulttipyssyä halunnut. Liikaa kauhutarinoita.
Miksei euthanasia? Koska kauhutarinat ja omat kokemukset hevosesta joka tajuaa mitä sille tehdään ja lähtee vielä ylös, riuhtaisee itsensä irti ihmisten käsistä ja puolikuolleena yrittää lähteä karkuun. Ei näin. Olen nähnyt rumaa jälkeä. Sitä en halunnut Superille vaan nopean lopun. Äkkiä. Ja päätös oli mitä parhain.

Parhain? Miksi?
Koska Superi oli sairas. Edellisessä jäähyväis postauksessa kerroin hevosen syömättömyydestä ja kaviokuumeesta sekä pään sekoamisesta. Superi olisi kuihtunut parissa viikossa, kituen. Sain helpotusta tuskaani kun kuulin, että hevosellani oli pitkä pätkä suolta kuoliossa ja peräsuolessa iso tukos. Ihmekkään kun ulostaminen veti sen kasaan ja hevosen takapään puolella seisoessa oli kamala lemu. Helpotusta!? Niin, sain tietää, että tein oikein. Ystävä hyvä ei enää kärsi. Tässä on muutama kuva verrata Superia viikkoa ennen kun se lähti Suonenjoelta ja päivää ennen lopetusta. Alla on kuva pari viikkoa ennen lopetusta ja päivää ennen kärsimyksen loppua.

Itse, hevosen varsasta asti tunteneena huomasin heti että tämä hevonen on sairas. En tarvinnut vertauskuvia, mutta ne ovat teille. 2.päivä lauantaina.. n.24h ennen Superin lopetusta sain nämä kuvat ja en voinut tehdä muuta kun itkeä. Näin että komea, punaturkkinen herrani kärsi.
Pirteä, luimisteleva aasin takapuoli oli väsyneen näköinen ja silmät huusivat kivusta. Silloin hyväksyin päätökseni. Seuraavana päivänä totesin sen oikeaksi uutiset kuultuani. Kaksi viikkoa meni kun pystyin puhumaan hevosesta positiivisesti.
Jokainen suree tavallaan, minä mietin ensin ''huonoja'' aikoja. Muistelin miten herra S heitti minut selästään ja potkaisi minua kerran. Hetkinen, nehän olivatkin minun virheitäni. Minä en tajunnut satulan sopimattomuutta kun se heitti minut alas. Minä en osannut arvata että ystäväni säikähtäisi häntä sprayta. Hymähdin, hymyilin jopa ääneen. Siitä se lähti, aloin muistelemaan kaikkea hyvää. Tämä hevonen opetti minulle paljon ja olin kiitollisuuden sille velassa. Päästää se joskus kärsimyksestä. Tehdä oikea päätös. Kiitos ystävä hyvä, toivottavasti olin mielstäsi armollinen.